Vapaanapidon paradoksi

Olettaisin, että suurinosa blogin lukijoista tuntee meitä edes sen verran, että tietää vapaanapidon aiheuttavan meille toistuvasti ongelmia. Välillä Pandaa ei voinut pitää vapaana ja sitten se olikin Hiisi. Viime viikolla pysy molemmat hanskassa ja viime kuussa ei kumpikaan. Tänään pysyy, huomenna ei.

Tosiasiassa Panda ja Hiisi ovat vaihtaneet osia. Jokusia vuosia takaperin Panda karkaili ihan säännönmukaan. Opin kuitenkin tuntemaan sen niin hyvin, että pystyin ehkäisemään karkailuja kunnes lopulta tänne-käsky mursi tiensä tuon kalloon ja ymmärrykseen. Kaikeksi onneksi se ei ole maailman riistaviettisin koira ja keskeyttää jahdinkin käskystä.

Sen sijaan Hiisi, joka vielä kaksi vuotta sitten totteli kuin unelma ja jota pystyi pitämään vapaana oikeastaan missä vain, ei meinaa nyt millään pysyä käskyn alla. Lenkeillä en uskalla päästää vapaaksi, mutta omalla pihalla olen lyhyiksi ajoiksi päästänyt harjoittelumielessä. Lisäksi laajemmissa metsissä uskaltaa päästää, siellä tuo syystä tai toisesta pysyy lähellä ja tottelee.

Olen 100% koiran vapaanapidon kannattaja. Siitä tulee itsellekin hyvä mieli, kun voi päästää koiran jaloittelemaan omaan tahtiin ja juoksemaan niin paljon kuin se ikinä haluaa ilman, että remmi on vääristämässä liikkeitä. Koirakavereihin tutustuminen käy yleensä leppoisammin vapaana ja uittaminen on helpompaa ja turvallisempaa ilman jalkoihin sotkeutuvaa remmiä.

Ei koiraa ole tarkoitettu narun päähän. Kiinnipito on tietysti välttämätöntä tietyissä tilanteissa, mutta itse olen sitä mieltä, että koiran tulisi päivittäin päästä liikkumaan myös vapaana oli se sitten kotipihassa, metsässä tai turvallisella hiekkatiellä. Mulle tulee huono omatunto, jos omat koirat eivät pääse juoksemaan halunsa mukaan, mutta toisaalta en osaa edes kuvitella tunnetta, joka seuraisi sitä, ettei koira palaisikaan karkureissulta tai se aiheuttaisi jotain vahinkoa muille. Monesti olen pelännyt koirieni puolesta, kun ne ovat omille teilleen kadonneet, enkä haluaisi sitä kokea enää.

"Kaikki koirat voi opettaa olemaan karkaamatta".

Jos totta puhutaan, en ole enää varma. Oli aikoja, jolloin epäilin, ettei Panda ikinä alkaisi totella mua ehdoitta, mutta niin kuitenkin kävi. Toivon samaa Hiisin kohdalla, mutta sen vietit ovat hurjasti vahvemmat. Se ihan oikeasti kadottaa tajunsa tähän maailmaan, kun uppoutuu johonkin riittävästi. Se kokee asioita niin, että kadottaa kaiken muun. Silloin ei ole toivoakaan saada siihen yhteyttä. En tiedä, kuinka paljon tuo sterkkaus rauhoitti sitä niiltä osin. Koirat ohitetaan nyt rauhallisemmin, mutta kyllä se edelleen riehaantuu joistakin asioista niin paljon, että sille on turha yrittää sanoa mitään.

En usko, että koskaan saisin Hiisin ajoa katkaistua, jos se joskus pääsisi jotain elukkaa jahtaamaan. En usko, että saisin sitä edes jättämään kaikkia jälkiä. Siksi sen vapaanapidon täytyy olla hyvin kontrolloitua. Ja silti jokainen kerta on riski. Riski, jonka haluan ottaa.

Ei noin energinen koira ole onnellinen pelkillä remmilenkeillä ja tarhassa nököttäen. Se nauttii niin paljon juoksemisesta, etten voi sitä siltä kieltää. Ehkä se iän myötä rauhoittuu. Ehkä päivittäiset harjoitukset joskus alkavat todella purra. Ehkä. Toivottavasti. Siihen asti irtipitoa täytyy rajoittaa.

Ratkaisua tähän ongelmaan en ole näiden vuosienkaan jälkeen löytänyt. Koirapuistoissa meidän koirat ei juokse, vaan Hiisi kuolaa hajujen perässä ja Panda istuu ovella odottamassa, että jatketaan matkaa. Porukat eivät halua pihaa aidata. Ainoa vaihtoehto on loputon määrä mahdollisimman mielenkiintoisia ja palkitsevia luoksaritreenejä sekä oman ja koiran välisen siteen vahvistamista. Ehkäpä jonain päivänä onnistun kasvattamaan Hiisistäkin pätevän koirakansalaisen, jota voi huoletta pitää vapaana enemmänkin. Ehkä mun taidot ei riitä.

Julkaisin tohon myös joskus viime syksynä kuvatun videon, jolla ei siis ole juuri muuta pointtia, kun havainnollistaa, että nääkin rekut pääsee toteuttamaan itteään ja ne todella tykkää juosta :D