Eläinlääkikseen 2019 ?

Olen aikaisemmin ollut aika hiljainen tästä pienestä projektistani. Varmaankin juuri siksi, että se jokavuotinen "valitettavasti sinua ei valittu" -rumba on aivan tarpeeksi tympivää ilman, että sitä vielä seuraisi hirveän moni ihminen. 

Tällä kertaa olen päättänyt puhua luku-urakasta ja tulevaisuuden suunnitelmistani avoimemmin kaikille niille, joita asia kiinnostaa. Tänne blogiin ei ole kauhean moni eksynyt, joten ehkäpä uskallan tarinoida opiskeluni kulusta hieman tännekin. Tänä vuonna yritetään ihan tosissaan ja annetaan todellakin kaikki, mikä lähtee, joten jos ovet eivät edelleenkään aukea, niin ei ainakaan hävetä se, etteikö olisi ehdoitta yrittänyt. 

Tähän mennessä polku on ollut varsin mutkainen. Lukiossa ei riittänyt aika kaikille tarpeellisille aineille enkä silloin vielä ollut aivan varma, minne sen jälkeen. Vasta viimeisenä vuotena tämä kallon perällä kummitellut ajatus alkoi todella pyrkiä pintaan ja silloin oli jo myöhäistä alkaa paikkailla puuttuvia kursseja. Vaikka kyllä minä hullu olin siellä kemiaa vääntämässä ykkösten kanssa kolmosen keväällä, kun muut olivat lomalla kaikki lukiokurssit suorittaneina. Eli ihan toukokuuhun asti tehtiin töitä, mutta siltikään ei saatu esimerkiksi fysiikkaa opiskeltua kuin se yksi pakollinen kurssi.

Lukiosta lähdin opistolle lääkikseen suuntaavalle linjalle. Vuosi siellä opiskeltiin tiiviisti, mutta asiaa tuli niin hurjasti, että mulla oli hiukan vaikeuksia omaksua kaikkea sillä tahti oli todella vauhdikas. Yritettiinhän siinä ängetä kolmen vuoden lukio-opiskelu neljästä aineesta yhteen vuoteen. Lisäksi sinä vuonna sattui kaikenlaista, joka vei motivaatiota opiskelulta. 

Keväällä meni niinsanotusti pupu pöksyyn ja aloin epäröidä koko juttua. Löin hanskat tiskiin ja päätin lähteä opiskelemaan farmasiaa. Kävin silti myös eläinlääkiksen pääsykokeessa. Se meni itseasiassa ihan hyvin, vaikken opiskelemaan päässytkään. Tätä seurasi jälleen uusi välivuosi, jonka onneksi pelasti työkokeilut talleilla. Pääsykoelukemisesta sen sijaan ei meinannut tulla mitään. Kun ilmoitus rannalle jäämisestä saapui, sain jonkun ihmeellisen tarmon aloittaa luku-urakka uudestaan. Tuntui taas mahdolliselta. Valitettavasti tämä tarmo laantui syksyn aikana. Tuntui, että hukun siihen kaikkeen materiaaliin enkä tiennyt mistä aloittaa tai minne jatkaa.

Tallilla kiinnostuin eläinfyssarin ja -osteopaatin työstä ja aloin ottamaan niistä selvää. Ajattelin, että ehkä sinne sittenkin, en ikinä saa kasaan tarpeeksi itsekuria opiskella eläinlääkiksen pääsykokeeseen. Jossain vaiheessa kevättä päätin kuitenkin aloittaa opiskelun uudelleen. Koe ei mennyt paljoakaan paremmin kuin edellisenäkään vuonna ja onko ihme. 

Niinpä olin taas päättänyt unohtaa koko jutun, mutta sitten nähtiin opistosta tutuksi tulleen, myös lääkikseen hakeneen (ja sisäänpäässeen), kaverin kanssa, jolle sain purkaa koko ahdistukseni. Häneltä sain uskomattomasti kaivattua motivaatiota ja vinkkejä hakuun. Kaikki alkoi näyttää valoisammalta ja tartuin härkää uudelleen sarvista. Aloitin Mafyn lääkisvalmennuksen ja tällä kertaa aion todella antaa kaikkeni.

Uskon, että tallilla vietetty aika antoi sen kuuluisan viimesilauksen päätökselleni tavoitella juuri tätä ammattia. Pääsin näkemään eläinlääkärin työtä hevostenkin parissa ja autoin hoitamaan erilaisia sairastapauksia: talutin ähkyyn sairastunutta ja näin millaisia hoitokeinoja siihen voi käyttää; puhdistin ja käärin lukuisia pikkuhaavoja, mutta myös isompia; törmäsin useisiin erilaisiin hevosten jalkaongelmiin kavioista polviin; oli yskä- ja flunssatapauksia; kerättiin lantanäytteitä; pääsin harjoittelemaan lihakseen pistämistä; oli raspausta ja rauhoitusta; kenkäongelmia; rokotuksia... Kaikkea mahdollista, mikä tallin arkeen kuuluu, mutta mihin itse en ole aikaisemmin päässyt osalliseksi. Koki sen, kun kaikki ei hoidosta huolimatta menekään hyvin ja nuori eläin joudutaan lopettamaan, mutta myös sen, kun huonoista lähtökohdista kaikki kääntyykin paremmaksi, hoito puree ja hevonen saadaan kuntoon.

Tällä saadulla motivaatiolla koitetaan nyt jaksaa tulevat yhdeksän kuukautta. Ja jos aikaisempien vuosien opiskeluinnon lopahdus meinaa tapahtua, olen tällä kertaa varautunut siihenkin kattavalla tukiverkolla. Lääkiskaverini lupasi ryhtyä tukihenkilöksi, jolta kysellä neuvoa vaikeisiin tehtäviin ja joka potkii sitten takaisin fysiikan kaavojen pariin, jos meinaan alkaa luistaa. Olen onnistunut rakentamaan fiksun suunnitelman ja uskon, että tämän vuoden aikana tulen kehittymään hurjasti. Toivon mukaan se riittää haluamaani opiskelupaikkaan.