Syyslomailua

Kotiuduttiin juuri reilun viikon mittaiselta lomalta. Täytyy sanoa, että aika väsyttävä ja vastakkaisten tunteiden sävyttämä loma kyllä oli. Heti alkuun mainittakoon, että postauksen ihanat kuvat on ottanut Jenny, isot kiitokset!

Sunnuntaina (23.9.) lähdettiin heti aamupäivästä hakumettään ja siellä menikin pitkälle iltapäivään. Vaikka sää ja hakualue olivatkin junnulle aika haastavat, niin mun mielestä Kida selviytyi hyvin. Alkuun toki meinasi mennä pelkäksi kohloamiseksi ja paimen oli niin intoa piukassa päästessään vapaaksi ja mieluisan homman pariin, että keskittyminen kärsi. Tuuli puhalsi hajuja ja sen mukana myös koiraa aika kauas maalimiehistä, mutta tulipahan Kidalle taas muutama ahaa-elämys, kun siinä pähkäili. Kidalla oli myös ensikertaa miespuolinen maalimies, joka oli kaiken päälle vielä ihan uusi tuttavuus. Ei kuitenkaan tuottanut mitään ongelmia. Näin vain yhden iloisen paimenkoiran pepun ja hulluna vipattavan hännän, kun Kida löysi tiensä ukon luokse. Lopuksi otettiin vielä yksi pakeneva nostattamaan intoa, jottei haastava treeni liikaa latistaisi.

Muita virallisia treenejä ei meillä ollutkaan ja käytettiin aika lenkkeilemällä ja nauttimalla näteistä syysmaisemista. Hiisi piipahti myös metsästysreissulla isän kanssa. Viikon kohokohta taisi olla Jennyn, Savun ja Papu-vauvan vierailu. Edellisestä tapaamisesta olikin jo aikaa ja koirat olivat toisilleen täysin vieraita. Omat koirat yllättivät jälleen käytöksellään: Hiisi ei pitänyt Savua ollenkaan pahana tyyppinä ja ihastui pikkuihmiseen aivan totaalisesti, Kida taas ilmoitti, että meidän pihaan ei noin vaan ilmaannuta. Hurjan haivenkoiran reaktio oli ensimmäinen laatuaan, se syöksyi ovesta ryhdikkäänä ja karvat pörrössä muristen. Kuitenkin, kun lähdettiin kävelemään, niin nyhjäsi Kida Savun kyljessä ja myöhemmin leikittiin sulassa sovussa. Mulle vierailu toi kaivatun piristyksen ja sai ajatukset pois viikon ikävimmistä asioista. 

Saatoimme Pandan paremmille metsästysmaille perjantaina 28.9.. En osannut arvatakaan, kuinka pahalta tää tuntuisi. Olo on kuin Salvador Dalin maalauksella. Kuin joku oleellinen laatikko olisi vedetty ulos ja jälkeen olisi jäänyt vain tyhjä kolo. Lenkillä tuntuu, että yksi puuttuu. Vaikka harvempia ne kerrat on olleet, kun mulla on ollut kolme koiraa mukana. Panda ei ikinä ole käynyt paikkakunnalla, jossa nyt asun ja silti sen poissaolo loistaa täälläkin selkeänä. Aion kirjoittaa erillisen postauksen siitä kunhan vaan saan selviteltyä vähän ajatuksia. Tällä hetkellä pää on yksi iso solmu. Miten olo voi olla niin tyhjä ja samaan aikaan täynnä synkkyyttä?

En todellakaan ollut varautunut tähän. Tiesin, että se oli jossain vaiheessa edessä, muuta jo nyt? Panda on aina ollut niin nuorekas, hyväkuntoinen ja energinen, että saatoin hyvin uskoa sen elävän ikuisesti. Kuitenkin sen keho antoi myöden monen vaivan yhteissummasta. Olen tyytyväinen, että pystyin tekemään lopetuspäätöksen, vaikka se tuntui aivan älyttömän pahalta. Panda nukahti perheen ympäröimänä eläinlääkärin lattialla, paikassa, jota se ei ollut koskaan pelännyt tai inhonnut. Se oli viimeiseen asti iloinen ja reipas, ja musta tuntu, että olin pettänyt sen. Koitan saada itseni uskomaan, että tämä oli oikea päätös. Oon niin kiitollinen, että sain tuntea tuon koiran.