Uusi perheenjäsen!

Haluan esitellä jälleen uuden perheenjäsenen, joka ei oikeastaan ole aivan uusi. Se on asunut luonamme jo jonkin aikaa, mutta on tehnyt olemassaolonsa selvemmäksi viime aikoina. Kun herra Nenäpunkki muutti muualle ja Räyhähenki lakkasi riivaamasta poloista Hiisiä, oli selkeästi laumassamme tyhjää tilaa uudelle vierailijalle. Pidemmittä introitta, neiti Eroahdistus. Tunnistaa itsensä myös Pienen Paimenen Kasaantuvana Stressinä. jos haluat.

En ymmärrä, mitä onnistuin tällä kertaa tekemään väärin vai oliko tämä jotenkin väistämätöntä. Yritän yhä uskotella itselleni, että tämä on joku ohimenevä vaihe, ja ehkä se onkin. Olin jo varautunut tähän ennen pennun tuloa. Tiesin, että paimenkoirille noin yleensä on vaikeaa päästää se oma ihminen pois silmistään. Siksi opetin Kidaa jo pentuna aktiivisesti selviytymään yksin. Tehtiin lyhyitä kivoja harjoituksia ja tuntui, että edistyttiinkin. Alkuunhan alkoi hirveä huuto, jos Kida ei päässyt mun luokse saati jos ei nähnyt, missä olin. Lenkilläkään kukaan muu ei voinut taluttaa sitä, vaikka olisin kävellyt aivan vieressä. Tästä kaikesta päästiin harjoitusten ansiosta ylitse. 

Nykyisellään Kidaa voi taluttaa muutkin, sille ei enää tule pakonomaista tarvetta ängetä mun jalkoihin, jos joku muu roikkuu sen hihnan päässä. Se pystyi odottamaan tallilla karsinassa tai häkissään suljetun oven takana tarvittaessa. Se jopa nukkui. Jos en voinut ottaa sitä tallille, se pärjäsi kyllä 4 tuntia kotona tuhoamatta, tarpeen vaatiessa pidempäänkin. Joskus jotain oli jyrsitty, mutta yleensä kunnon lenkki ja yhdessä vietetty aika riittivät ehkäisemään tuhot. Käytin koiria jopa erikseen lenkillä ja Kida kesti senkin. Jätin kameran kuvaamaan sitä ja se saattoi hetken vinkua perään, mutta keksi sitten muuta tekemistä. Yleensä se kiersi koko kämpän läpi, kurkisti olisiko pöydälle jäänyt jotain syötävää ja meni sitten makuulle. 

Muutettiin kesän lopussa toiselle paikkakunnalle ja aloitin koulun, jonne en voinut koiraa ottaa mukaan. Oletin kuitenkin, että Kida pystyisi olemaan yksin, kun oltiin tätä varten harjoiteltu. Meillä oli reilusti aikaa totutella uuteen asuntoon ennen kuin koirien piti jäädä yksin. Tehtiin taas lyhyitä harjoituksia ja kuvasin koiria ollessani pois. Ei ongelmia. Koulu alkoi ja paljastui, että päivät ovatkin aika pitkiä, epäsäännöllisiä ja raskaita. Kida tuntui kuitenkin pärjäävän hyvin alkuun. 

Sitten alkoi ilmaantua tuhoamista. Aina välillä Kida oli jyrsinyt jotain pientä. Vähitellen tämä yleistyi eikä kyseessä ollut enää jokin yksi esine vaan useampia. Lokakuun lopulla naapuri ilmoitti, että Kida ulvoo. Havaitsin, että oireet pahenivat aina loppuviikkoa kohden. Nyt ihan viimeisten päivien aikana, vaikka Kida olisi ollut yksin vain puolisentoista tuntia, kämpästä näkee selvästi, että siellä on oleillut joku hyvin ahdistunut. Eteisen lattia on levitelty täyteen pureskeltua tavaraa, kaikki kämpän ovet ja koiraportit on avattu väkisin, vaikkei niiden takana olisi mitään kiinnostavaa. Myös roskapusseihin on päästy toisinaan käsiksi. Ne on revitty kaapista lattialle, mutta sisältöön itsessään ei ole koskettu. 

Eihän tämä ole mitään verrattuna niihin koiriin, jotka raastavat palasiksi aivan kaiken lattiasta kattoon, mutta tekee pahaa toisen puolesta. Se on nyt kulkenut mun autossa ainakin osan päivästä, kun ei sitä voi aamuviiden aikaan jättää tänne ulisemaankaan. Autossa se yleensä pystyy nukkumaankin, se on sen verran mukava paikka Kidalle. Toki haastetta on sitten tuonut kylmät säät ja pieni tila. Pakko lähteä vähän väliä liikuttamaan ja juottamaan koiraa sekä lämmittämään autoa. Todellakin tilapäinen ratkaisu siis. 

Suunnitelmissa on tehokuuri tätä ongelmaa vastaan. Minulla tulee olemaan seitsemän viikkoa aikaa ja toivon, että se riittää ainakin alkuun. En ole aikaisemmin tällaisen ongelman parissa tapellut, joten ennen tätä täytynee tutustua aiheeseen netin ja ehkäpä kirjojen välityksellä, jotta voin luoda toimivan sotasuunnitelman. Alkuun olen ajatellut ihan vain mielekkään tekemisen lisäämistä. Lisää liikkumista, varsinkin vapaana, sekä aivopähkinöitä. Vastapainoksi rutkasti rauhoittumisharjoituksia, koska siitäkin on tullut viimeaikoina hyvin hankalaa Kidalle, vaikka pentuna se nukkui vaikka täpötäydessä ostoskeskuksessa.

Olen jo jonkun verran tutustunut kouluttajien neuvoihin eroahdistusta koskien ja napannut pari juttua käyttöön. Niistä vain ei vielä ole ollut hyötyä. Olen pitänyt kiinni meidän "lähtörituaalista" ja jättänyt koirille kivaa tekemistä poissaoloni ajaksi. Leluja ja pureskeltavaa, joita eivät muuten saa. Olen yrittänyt olla Kidalle läsnä niinä aikoina, kun en ole poissa. Rapsutella sitä, nukkua sen kanssa ja harjoitella rauhoittumista. Olen yrittänyt luoda sille turvapaikkaa, jonne se voisi vetäytyä myös mun ollessa pois kotoa ja tuntea olonsa rauhalliseksi. 

Kirjoittelen tästä varmaan jatkossakin ja jos onnistun löytämään jonkun toimivan keinon, jaan sen tietysti täällä. Jos tänne eksyy joku, jolla on vastaavasta ongelmasta kokemusta, kuulisin mieluusti siitä sekä miten ongelmia on yritetty ratkoa ja onko siinä onnistuttu.