Silloin tällöin pakottava kirjoittamisen vimma iskee eikä Instagramin tekstikenttä tahdo riittää. Tulee joku hyvä artikkeli tai idea tai vain arjen havainto, josta haluaisi kirjoittaa syväluotaavammin. Sellainen juttu, jonka haluaisi jakaa muillekin. Joskus, kun tällainen olo on tullut, olen etsinyt käsiini tämän vanhan blogin, eksynyt lukemaan vanhoja postauksia ja sitten päätynyt tuijottamaan tyhjää luonnossivua. Sen jälkeen olen poikkeuksetta klikannut itseni pois sivulta ja antanut olla. Ei tästä mitään enää tulisikaan. Blogien aika on ohitse eikä minulla ole koskaan ollut niin paljon asiaa, että jaksaisin aktiivisesti päivittääkään. Mutta silti palaan tänne aina. Tälle tyhjälle sivulle.
Tänään päätin aloittaa kirjoittamaan. Eihän minulle ole tärkeintä se, lukeeko tätä kukaan ikinä, vaan se, että pääsen kirjoittamaan. Se, että voin jakaa kuvia minun elämäni tärkeimmistä otuksista ja tavallaan kirjoittaa niiden omaa päiväkirjaa. Blogikonsepti toimii siinä mielessä, etten ikinä ole pystynyt pitämään päiväkirjaa - en paperille enkä virtuaalisesti. Kaipa tässä on se pakonomainen tarve julkaista, tulla nähdyksi tai edes kuvitella tulevansa. En tiedä, mutta joka tapauksessa olen iloinen, että nämä vanhat kirjoitukset täältä löytyvät ja voin muistella asioita, jotka olin jo unohtanut. Jotkin postaukset saatan kyllä vain suosiolla arkistoida, sillä joukosta löytyy pahemmanlaatuista epämukavuutta aiheuttavia kirjoituksia. Olenko todella ollut tuota mieltä? Olenko todella kirjoittanut tämän? Mutta mitä voisi odottaakaan, kun sain ensimmäisen koirani kaksitoistavuotiaana ja aloitin sen elämän dokumentoinnin blogin muotoon lähes samantien.
Lauma on muuttunut näiden hiljaisten vuosien aikana yllättävästikin. Panda lopetettiin syksyllä 2018, kolmetoistavuotiaana. Sen kunto romahti melko yllättäen ja päätimme päästää sen kivuttomille myyrästysmaille. Sitä tavallaan osasin odottaa käyväksi, kun ikää karjalaisella alkoi jo olemaan. Pandan kanssa saatiin miettiä asiaa ja tehdä päätös rauhassa. Ehdittiin se hyvästelemään ja vietettiin mukavia päiviä perheen kesken.
Vuosi sen jälkeen, varhain jouluaattoaamuna jouduin viemään Hiisin eläinlääkärille ja lopetuspäätös tehtiin siellä melko pikaiseen. Todennäköisesti kyseessä oli osittainen mahalaukunkiertymä, joka ei mennyt ohitse ja koska en ollut halukas kuljettamaan kipeää koiraa useamman tunnin päähän leikkaukseen, kun jo kymmenen minuutin matka kotipaikkakunnan päivystävälle oli ollut työn ja tuskan takana, tultiin tähän päätökseen. Niinpä jouduin hyvästelemään elämäni koiran yllättäen.
Tämä ei pelkästään vienyt minua pitkälle unettomalle, ruokahaluttomalle ja toivottomalle kaudelle vaan vaikutti ratkaisevasti myös Kidaan ja meidän väliseen suhteeseen. Tänä vuonna olin vähällä jopa luopua Kidasta, sillä sen eroahdistus teki arjesta lähes mahdotonta ja söi suuren loven minun rahapussiini. Mikään ei tuntunut onnistuvan ja meillä molemmilla oli suoraansanottuna kurjaa. Mutta jotenkin tänä syksynä kaikki kääntyikin paremmaksi. Saatiin meille uusi, ihana ihminen elämään, joka on auttanut hurjasti Kidan kanssa. Lisäksi päästiin jatkamaan harrastuksia ja mun sisko aloitti Kidan kanssa agilityn. Vihdoin alkoi tilanne helpottaa ja vaikka eroahdistus on edelleenkin vahvasti läsnä, on olo paljon toiveikkaampi. Uskon, että selvitään tästä, sillä meidän välinen luottamus on alkanut palautua ja tulee varmasti entistä vahvemmaksi. On sanoinkuvaamattoman hienoa nähdä Kida taas omana itsenään. Se vetäytyi Hiisin kuoleman jälkeen kuoreensa ja selkeästi tuo tilanne oli sille kova isku. Itsekin olin niin romuna, ettei minusta ollut sille tueksi ja se todennäköisesti pahensi tilannetta ja söi Kidan luottoa muhun.
Eli pidemmittä puheitta: Tervetuloa meidän blogiin!
Kommentit
Lähetä kommentti